Mikä ihmeen tunneperimä?

posted in: Elämän pohdintaa | 0

Pojallani on ollut terveys- ja oppimishaasteita. En ole etenkään oppimishaasteiden syihin sen kummemmin kiinnittänyt huomiota. Niitä nyt vain on. Tuntuu, että jopa enenevässä määrin, vai kiinnitetäänkö niihin nyt vain enemmän huomiota kuin ennen?

On alkanut itselläkin terveys reistata viime aikoina. Tutkittu on edestä ja takaa, sisältä ja päältä. Tulosten valossa olen elämäni kunnossa. Epätoivo, epätietoisuus ja alakulo on vallannut mielen. Tätäkö loppuelämä on? Väsymystä, muistamattomuutta, särkyjä, patteja, aivosumua, totaalisia valkoisia hetkiä… mikä ihana tulevaisuus.

Koska uskon voimakkaasti näkymättömään maailmaan, uskon että kaikella on jokin tarkoitus. Minun tielleni laitettiin ihminen, joka osasi sanoittaa paljon asioita. Hän muun muassa sanoa paukautti ensi tapaamisellamme, että poikani oppimis- ja terveyshaasteet ovat ”minun syy”! Kunhan minä saan oman pääni järjestykseen, pään ja sydämen toimimaan yhteistyössä, poikani anemia helpottaa. Tässä kohtaa (myönnettäköön) nousi varmaan toinen kulma ylös ja ehkäpä jopa pyöräytin silmiäni. Ettäkö kaikki nämä hankaluudet ja vastoinkäymiset kulminoituisivat minuun?! No way, ei tule kuuloonkaan!

Ikävästi nuo muutamat lauseet ja etenkin hänen heittämänsä kysymys ”Kenen tahtoa sinä elät?” jäivät viikonlopun yli kummittelemaan mieleen. Ehkä niissä sanoissa oli totuuden siemen. Pirun kipeää sen myöntäminen kyllä teki.

Nyt olen käynyt tuon ihmisen hoidettavana/ valmennuksessa kaksi kertaa. Niin moni asia on saanut selkosanaisen selityksen, jonka tällainen oikein yksinkertainenkin äiti-ihminen ymmärtää. Viime kerralla piirsimme elämäni aikajanan, jonne sijoitin merkittäviä tapahtumia. Ehkä kaikkein kummallisin ja samalla järisyttävin havainto oli, että minun lasteni tämän hetkiseen käyttäytymiseen vaikuttaa minun äitini kokemat asiat. Siis ihan oikeasti: lasten mummon kokemukset (ja etenkin niiden käsittelemättömyys) siirtyy lasteni tunnetaakaksi, saaden heidät käyttäytymään kummallisesti. Miten järkyttävää! Miten epäreilua! Tätä on tunneperimä. Onneksi siitä on mahdollsta päästä irti.

Olen oikeasti tosi onnellinen, että meidän tiemme tämän hoitajan/ valmentajan kanssa kohtasivat. Mikään ei ole sattumaa, ei ainakaan tämä kohtaaminen. Tämä on alku, minun loppuelämäni uusi luku alkaa tästä. Minä itse tartun nyt ohjaksiin, minä itse teen asioita joita tahdon. Silläkin on muuten väliä, että tahtooko vai haluaako. Minä huomasin koko elämäni halunneeni. Tästä eteenpäin minä tahdon.

Tästä tulee hyvä elämä ❤️

ps. Tässä artikkeli Tunneperimästä työyhteisössä.

Leave a Reply