Vakava puutostila

Pääsiäinen on tältä erää ohi, mitenkäs se meni sinun osaltasi?

Minulla meni vähän ikävissä tunteissa. Ei ole sattunut mitään vakavaa, eli kukaan ei ole kuollut/ loukkaantunut/ sairastunut/ eronnut/ karannut. Minä vain olen ollut edustamani firman tuotteilla sellaisella elimistön puhdistuskuurilla, jonka tiesinkin pöllyyttävän myös tunnepuolta. Täytyypä todeta, että näin se tekee.

Yksi päivä meni melkoisen raivokkaissa tunnelmissa. Ketutti ja ärsytti sitten maan perusteellisesti – eikä ollut edes kunnon syytä. Aika hyvin muistui nuoruus mieleen. Silloinhan kaikki oli päin p*rsettä, eikä oikeastaan osannut edes eritellä että mikä mättää. Kaikki vaan yleisesti. Nyt oli vähän sama, että raivostutti vaan ja teki mieli huutaa ja äristä. Huusinkin ja ärisin (sori vaan perhe). Välillä piti oikein tiristää yksi kiukunkyynel väkisin silmäkulmaan, josko se vähän helpottaisi. Mutta ei. Vihaisena nukkumaan.

Seuraavana päivänä sitten sitä mentiinkin tunteiden vuoristoradassa sieltä kiukun korkeimmalta kohdalta täysiä alas. Jarrumiestä ei ollut tässä junassa. Heti aamusta se nimittäin alkoi – pohjaton suruitku. Siinä itkettiin parisuhdetta, lapsuutta, työpaikkakiusaamista. Jotta surusammion pohjalla rypeytyminen olisi ollut maksimaalista (mitään ei kannata tehdä puolivillaisesti), kuuntelin youtubesta mahdollisimman surullisia kappaleita. Vollotin ja niistin, niistin ja vollotin. Välillä tuntui, että kyllä tämä tästä, mutta mitä sitä tyhjää. Koska mieleen hiipi pelko, että mahtaako tässä kyynelehtiä itsensä rusinaksi, päätin lähteä tuulettamaan päätä pyörän selkään. Pyöräillessäkin voi muuten ihan hyvin itkeä, eteensä ei vain kovin hyvin näe. Tämä vain huomiona.

Sitten kokeilin autolla ajamista. Siinä sai jotenkin etäisyyttä itseensä ja ajatuksiinsa. Tajusin näet, että mikä se onkaan minun onneni takana. Puolisoko? Äiti ja isä = lapsuus? Omat lapseni? Eipä suinkaan, vaan ihan minä itse. Enhän minä oikeasti voi olettaa ja odottaa, että puoliso rakastaa minut ehjäksi. Lapsuudelle on vähän paha enää mitään tehdä. Omille lapsille en suin surminkaan aio sälyttää vastuuta äitinsä onnesta. Kyllä se onni löytyy sieltä omasta sydämestä, itseni sisältä. Siinä ajellessa tajusin, että kun sain vihan ja katkeruuden maksasta* puhdistuskuurin tuotteilla liikkeelle, jäi jäljelle valtava rakkausvaje. Pieni sisäinen lapsi siellä kyseli, että kuka häntä rakastaisi.

Onneksi olen lyötänyt enkelit. Nytkin koin, miten minun oma enkelini otti sen sisäisen lapsen suureen syliinsä ja antoi levätä siinä. Tämä sama näky tulee toisinaan eteen Reiki-hoitoa tehdessä. On todella voimauttavaa ”nähdä”, miten hoidettavan oma, valtavan suuri enkeli ottaa tämän ihmisen syliinsä ja tuudittaa. Monesti sitä porukkaa on huoneessa enemmänkin, arkkienkeleitä ja yksisarvisiakin. Jos joku on kuullut sananparren suutarin lapsen kengättömyydestä, se päti taas tässäkin kohtaa. En ole tajunnut aiemmin pyytää oman sisäisen lapseni hoitamista valomaailmalta. He nimittäin rakastavat, kun heitä pyytää avuksi. Koska ihmisellä on vapaa tahto, eivät he voi puuttua elämäämme ilman meidän pyyntöämme. Sitä apua ei vain meinaa muistaa tässä arjen kiireessä pyytää.

Tällä hetkellä olo on vähintäänkin väsynyt. Vihan tunteminen on todella kuluttavaa. Melkein kokonaisen päivän itku on todella, todella kuluttavaa. Nyt kun pääsen saunaan ja nukkumaan, ehkä tästä ihan hyvä tulee. Rakkausvaje on edelleen, mutta pikkuhiljaa sitä tässä täytellään.

Halaten, Taina

* on tutkittu, että viha ja katkeruus oikeasti varastoituvat maksaan. Noita tunteita ei siis kannattaisi pantata, vaan antaa niiden tulla ja mennä. Käsitellä tuoreeltaan. Muuten on maksaparka lujilla.

ps. Jos sinua kiinnostaa tuo puhdistuskuuri, kerron siitä mielelläni lisää. Ja tässä yksi kuuntelemisen arvoinen kappale, vaikkei olisikaan tarvetta ryvettyä surusammiossa.

Leave a Reply