Alkoholistin aikuisen lapsen pyykkilista

posted in: Elämän pohdintaa | 0

Minä menin oman paikkakuntani vertaistuki-tapaamiseen ensimmäisen kerran keväällä 2006. Itse asiassa isäni oli huomannut ilmoituksen lehdestä ja vinkkasi siitä minulle. Kun sitten eräänä keskiviikko-iltana pohdin lähtemistä, isä patisti lähtemään. Sinne menin ja kaksi tuntia kuuntelin, puhuin, itkin, liikutuin. Jotain todella suurta liikahti sisällä. En vielä yli 10 vuoden jälkeenkään osaa sanoa, että mikä oli isointa. Ehkä se, että tulin viimein kuulluksi. Aal-tapaamisessa ainakin täällä meillä on tapana, että kun yksi ihminen puhuu, muut ovat hiljaa. Keskitytään kuuntelemaan ja olemaan läsnä. Tarjotaan tarvittaessa nenäliinaa, mutta ollaan hiljaa. Otetaan kädestä, jos puhuja näyttää sitä tarvitsevan.

Saattoi se olla myös se, että huomasin muillakin olevan samoja ongelmia. Samoja likakasoja kuin omassa sisimmässä. Se antaa ihan kamalasti huojennusta, kun tajuaa että meitä on muitakin.

Laitan tähän niin sanotun pyykkilistan, joka meillä alkoholistien aikuisilla lapsilla saattaa olla. Kaikilla ei tietysti ole kaikkia, ja joillain voi olla muitakin. Mielenkiintoista on todeta, mitä juttuja omassa elämässä on.

 

  1. Meistä tuli eristäytyneitä sekä ihmisiä ja auktoriteettihahmoja pelkääviä.
  2. Meistä tuli hyväksynnänhakijoita ja kadotimme siinä ohessa identiteettimme.
  3. Pelkäämme vihaisia ihmisiä ja kaikkea henkilökohtaista arvostelua.
  4. Meistä tulee alkoholisteja ja/tai menemme alkoholistien kanssa naimisiin tai löydämme jonkun muun pakonomaisesti käyttäytyvän persoonallisuuden, kuten työnarkomaanin, täyttääksemme sairaat hylkäystarpeemme.
  5. Elämme elämäämme uhrin näkökulmasta, ja tuo heikkous vetää meitä puoleensa rakkaus- ja ystävyyssuhteissamme.
  6. Meillä on ylikehittynyt vastuuntunto, ja meidän on helpompi huolehtia muista kuin itsestämme; näin meidän ei tarvitse katsoa liian läheltä omia virheitämme, jne.
  7. Saamme syyllisyydentunteita, kun nousemme puolustamaan itseämme sen sijaan, että antaisimme periksi muille.
  8. Tulimme riippuvaisiksi kiihtymyksestä.
  9. Sekoitamme rakkauden ja säälin, ja meillä on taipumus ”rakastaa” ihmisiä, joita voimme ”sääliä” ja ”pelastaa”.
  10. Olemme tukahduttaneet traumaattisen lapsuutemme tunteet ja olemme menettäneet kykymme tuntea tai ilmaista tunteitamme, koska se sattuu niin paljon (kieltäminen).
  11. Tuomitsemme itsemme ankarasti, ja meillä on hyvin alhainen omanarvontunne.
  12. Olemme riippuvaisia persoonallisuuksia, jotka kammoavat hylkäämistä, ja teemme mitä tahansa jatkaaksemme suhdetta, ettei meidän tarvitsisi kokea tuskallisia hylkäämisen tunteita, joita saimme eläessämme sairaiden ihmisten kanssa, jotka eivät koskaan olleet emotionaalisesti läsnä meitä varten.
  13. Alkoholismi on perhesairaus; meistä tuli para-alkoholisteja (myötäriippuvaisia)* ja omaksuimme tuohon sairauteen kuuluvia piirteitä, vaikkemme edes juoneet.
  14. Para-alkoholistit ovat ennemminkin reagoijia kuin toimijoita.

Tony A., 1978, * Handbook Committeen lisäämä. Ei alkuperäisessä tekstissä.

Copyright © 2006 Adult Children of Alcoholics World Service Organization (lähde)

Minä ainakin kammoan auktoriteetteja. Heidän seurassa tulee epämukava olo. Muutun jotenkin ihan eri ihmiseksi.

Myöskin syyllisyydentunto on tullut tutuksi. En koe, että minulla olisi oikeus puolustaa itseäni, tai vaatia mitään itselleni. Minun on todellakin helpompi pitää huolta muista kuin itsestäni.

Kammoan hylkäämistä ja tunnustan olevani takertuja. Tämän termin/ diagnoosin minulle antoi tälle keväälle tunnevyöhyketerapeutti 10 minuutin juttelun perusteella. Ensin se tuntui järkyttävältä (miten sä voit sanoa mulle noin?!), mutta jo kotvan kuluttua oli myönnettävä. Ripustaudun ja takerrun. Vaikka esimerkiksi jokin ihmissuhde ei tee minulle ollenkaan hyvää, riipun siinä kiinni. Pienetkin pettymykset muodostuvat varmasti minun mielessäni ja kokemuksessani hylkäämisiksi. Jos puoliso esimerkiksi jättäytyy pois perheen yhteiseltä retkeltä, koen että minut taas jätettiin. Se on joka kerta yhtä murskaavaa. Näitä on sattunut tämän 23 vuoden parisuhteen aikana moooooonta, ja alan jo pelätä niitä etukäteen.

Juuri kun ajattelin, että laitan tänne Kajaanin aal-ryhmän kokoontumis-ajat, löysin tiedon ryhmän jääneen toistaiseksi tauolle. Harmillista on se! Todennäköisesti osallistuneiden vähyys on tämän takana.

Alkoholistien aikuisilla lapsilla on myös oma lehti. Itse asiassa minä olen kirjoittanut kyseiseen lehteen myös! Olipa hassua löytää netistä kyseinen teksti. Tässä siis ajatuksiani kesältä 2008:

Alkoholismista

Jo pitkään ennen kuin kuulinkaan mistään virtahevosta olohuoneessa mietin, millä tavoin kuvailisin alkoholismia ja sitä millaista on elää sellaisessa perheessä jossa on tällainen ongelma. Halusin kirjoittaa sen kääntäen, että jos minulla olisi vastaava ongelma, miltä se isästäni tuntuisi.

Minulla on siis eräänlainen oksennus-ongelma. Alussa se oli vain viikonloppuisin, perjantaina se alkoi ja sunnuntaina (yleensä) loppui. Aloin oksennella perjantai-iltana. Kaikkialle ja antaumuksella. Lauantai-aamuna se jatkui, olin oksentanut jo ennen kuin muut olivat heränneet. Kävin lähikioskilla oksennusreissulla ja joskus kävelin kaupungissa asti. Lauantai-iltana rankka oksentaminen vei voimat ja sammuin. Perheenjäsenten tunteet olivat ristiriitaisia, samalla kun he olivat helpottuneita että viimeinkin olin oksentamatta, silti päällimmäiseksi nousi viha. Taas olin oksentanut itseni siihen kuntoon, että taju lähti. Sitä tuli aina ympäri kotia, jopa toisten päälle, mutta kaikki esittivät tietämätöntä, huomaamatonta. Minulla oli kivaa, omat ja muiden jutut nauratti ja olin maailman hauskin ihminen. Omasta mielestäni ainakin.

Tätä jatkui vuosia, vuosikausia. Aina sukujuhlissa, juhlapyhinä, valmistujaisissa perheenjäsenet odotti ja toivoi, etten aloittaisi oksentelua. Heitä se hävetti, niin kuin varmaan kaikkia jotka sen näkivät. Tietenkin aloitin, sehän oli minun luontoni. Puolisoni mäkätti ja raivosi, siitä sain tietysti aihetta oksentaa lisää. Oksensin antaumuksella juhlavieraiden päälle, kotiin, autoon, mutta juuri kukaan ei kommentoinut mitään.

Pakkohan heidän oli huomata haiseva, sotkeva oksennus joka vei tunnelman alas ja sai aikaan turhautuneisuutta, pettymystä, raivoa, vihaa, inhoa. He vain olivat niin tottuneet siihen, näinhän minä aina toimin. Oksenteluun liittyi myös sellainen asia, etten voinut ajaa autoa. Perheen ainoa ajokortti oli minulla, joten tämä oksentelu aiheutti myös runsaasti ylimääräistä harmia ja erikoisjärjestelyjä. Vaikka olimme menneet autolla sukulaisiin, minä saatoin alkaa oksentaa siellä ja jatkaa sitä niin pitkään, että jonkun piti viedä meidät takaisin kotiin koska en pystynyt ajamaan. Kotona oksentaminen tietysti jatkui. Joulut ja juhannukset olivat niitä aikoja, jolloin kaikki odottivat minun olevan oksentamatta, mutta jolloin minä kaikkein todennäköisimmin sen tein. Silti suurin osa ihmisistä sen hyväksyi ”melkeinpä hymyssä suin”. Vaikka he olisivat juuri laittaneet hienot vaatteet päälleen ja minä heitin heidän päälleen mojovat laatat, he vain vaihtoivat vaatteet ja olivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. (Olohuoneessa makasi valtava virtahepo, joka löyhkäsi ja sotki joka paikan, vei istuimet ja söi ruuat, mutta silti kukaan ei ollut näkevinään sitä.)

Omassa mielessään kaikki kirosivat minut oksennuksineni alimpaan helvettiin, mutta minulle ei sitä kukaan sanonut suoraan. He ehkä käytöksellään näyttivät pettymyksensä ainaisesta sikailustani minulle ja sehän antoi tietysti lisäpontta oksentamiselle. Kuulostaa ihan hullulta ja järjettömältä. Jos joku ihminen oksentaisi tahallaan ihan kaikkialle ja viikosta toiseen, vuodesta toiseen, kuka sen hyväksyisi? EI KUKAAN. Ihanko todella perheenjäsenet vain hymyilisivät ja vaihtaisivat vaatteensa, jotka todennäköisesti laattaisin pian uudelleen? Ihan nurkumatta? Sukulaiset eivät sanoisi mitään, vaikka tulisin heidän kotiinsa, heidän vieraakseen ja kenties juhlimaan jotakuta ja alkaisin sotkea heidän kotiaan, vaatteitaan, ruokiaan? Kadulla kävellessäni ja samalla koko ajan oksennusta suoltaen kukaan ei puuttuisi asiaan? Epäilen suuresti.

Näin kuitenkin se on alkoholistin kotona. Kun huomaa isän taas aloittaneen juoda, vaikutus on sama, kuin päälleni olisi heitetty haiseva oksennus-sanko: päässäni kiehuu. Silti vain hyväksyn sen, olen hiljaa ja käyttäydyn siivosti. Vaikka tiedän isän juovan (”levittävän oksennusta”) koko viikonlopun, minulla ei ole oikeutta sanoa pettymystäni ääneen, vaan kestän sen hajun, kierrän lammikot, istun likaisella sohvalla ja olen kiltti tyttö. Sukujuhlissa on ole huomaavinani isän humaltumista vaan nauran hänen vitseilleen ja nautin juhlista. Samalla hänen heittämänsä oksennus valuu pitkin päätäni, sotkien meikkini ja kampaukseni. Sisälläni velloo, se ihan oikea oksennus on kurkussa. On paha olla, itkettää. Kaikki ahdistaa ja suututtaa niin paljon, ettei pysy nahoissa. Täytyy kiemurrella, tekisi mieli juosta niin lujaa että paha olo ja kiukku jäävät jälkeen. Että saisi edes hatken hengittää vapaasti ilman painon tunnetta rinnan päällä.

Eihän sitä pakoon pääse edes juoksemalla. Itkukaan ei puhdista täysin. Kuonamäärä kasvaa sisällä niin suureksi, ettei minua kohta enää ole, vain se epämääräinen musta möykky. Pelottaa. Sitten huomaan lehdestä ilmoituksen AAL-ryhmästä. Enhän minä tietenkään apua tarvitse, sillä minähän pärjään. Mutta voisin käydä kuuntelemassa mitä muilla on sanottavaa, millaisia oksennuskokemuksia heillä on. Onneksi huomasin, sillä puolen vuoden ryhmässä käynnin jälkeen saan taas henkeä. Harvoin enää tarvitsee kiemurrella, kun tuntuu että nahka on liian pieni. Opin, etten pärjää yksin, vaan tarvitsen muita. Meitä on monta, jotka ovat kasvaneet oksennuksen keskellä.

”Nostan pääni häpeästä, tartun sinun käteesi. Yhdessä pystymme siihen, mihin yksin emme pysty. Kiitos.”

– Taina

Leave a Reply