Häpeä

posted in: Elämän pohdintaa | 0

Alkoholistin läheisen alituinen kumppani on häpeä. Varsinkaan lapsi ei helposti halua jakaa kavereiden kanssa kotitilannetta. Kaikilla muilla kun on asiat paremmin, niin tästähän saattaisi saada vaikka aihetta kiusaamiseen. Ei, kulissit on pidettävä pystyssä.

On siinä myös se näkökulma, että alkoholisti (tässä tapauksessa isä) on myös isä. Haluaa suojella. Ilmiselvästi isällä on nyt rankkaa, eikä sitä taakkaa halua omalta osaltaan kasvattaa. Minut on kasvatettu kiltiksi tytöksi. Mielestäni minulla ei ollut kunnon murrosikää, koska en halunnut olla millään tavalla taakaksi kenellekään. Isä joi milloin mistäkin syystä. Yleensä syynä oli vähintäänkin takausvelka, jota isäni maksoi vuosikaudet. Se katkeroitti molemmat vanhemmat. Se myös käänsi heidät toisiaan vastaan. Se oli kestoriitojen aihe. Se kieroutti jotenkin koko ajatusmaailman monia sukulaisia kohtaan. Minulta se vei ikäiseni serkkutytön vuosikausiksi pois. En saanut olla enää hänen kaveri, koska hänen siskonsa teki ikävän tempun. Olimme olleet serkkuni kanssa koko lapsuutemme kuin paita ja peppu, yhtä äkkiä emme saaneet olla. Ei lapsi sitä kyseenalaista eikä kapinoi, vaan siihen alistuu. Tätäkin asiaa puin terapiassa monet kerrat. Olemme yrittäneet ottaa serkun kanssa aikuisena kiinni niitä teinivuosia kertomalla omista käänteistämme. Mutta se on eri asia, kuin jos sen olisi elänyt siinä rinnalla.

Kiltti piti olla myös äidille, koska äiti kävi töissä. Äiti hoiti kodin. Äiti siivosi (hyvin siivosikin, aivan liikaa) ja laittoi ruoan. Äiti maksoi laskut ja vuokran. Äiti siis mahdollisti isän juomisen. Äiti oli tosi usein pahalla päällä. Ei äitiä halunnut rasittaa, jotta äiti jaksaa. Siskoni on 10 vuotta minua nuorempi ja olin hänelle jonkunlainen pikku-äiti. Senkin takia oma murrosikä jäi elämättä. Siskoani en tästä syytä, vaan äitiä, joka ei jaksanut olla kunnolla äiti. Ilmiselvästi oma kasvumatka on tältä osin vielä kesken, kun kirjoitan että syytän äitiä. Opettelen anteeksiantamista.

Olin jo muuttanut pois kotoa, kun isän juominen paheni. Tuli sairauslomia, lopulta lomautus. Ei ollut mitään kunnon syytäkään olla juomatta, päin vastoin. Siskoni on joutunut elämään vielä lasisempaa lapsuutta kuin minä. Hän on kertonut kokemuksia, joita en olisi hänelle suonut koettavaksi. Esimerkiksi erään lauantain päivystysreissun olen kuullut molempien suusta. Isällä oli mennyt selkä, ja hänet piti viedä päivystykseen. Sitä en tiedä, miksei äiti sinne lähtenyt kaveriksi. Alaikäinen siskoni sinne kuitenkin meni. Sisko kertoo niin elävästi koko käynnin, se lienee syöpynyt sellaiseen kohtaan kovalevyllä. Sinne "häpeä"-tiedostoon. Miten siskoa oli hävettänyt, kun isä oli ollut sellaisessa "Musta Pekka" -humalassa. Olemme keksineet tuon nimityksen juuri niille nousuhumalan naurun remakoille, joilla isä monet kerrat mitätöi meitä. Ei ehkä tahallaan, mutta mitätöi ja väheksyi. Sitä Musta Pekka -naurua se oli päivystyksen pedillä nauranut. Hohhohhoo! Siskon oli pitänyt ottaa kengät pois lääkärin huoneessa, kun ei isä itse selkäkivultaan saanut. Miten käsittämätön tilanne, alaikäinen lapsi aikuisen miehen saattajana! Jokohan tänä päivänä napsahtaisi lasu? Isän kertomana tuo samainen reissu on ollut hauska sattumus. "Miten me kuopuksen kanssa käytiin vähän päivystyksessä ja minä kuittailin lääkärille, että minä se en ota kenkiä pois jalasta, kun en ole niitä itse saanut laitettua jalkaankaan! Hohhohhoo!" Matkat päivystykseen taitettiin taksilla (vaikka rahaa oli todella niukasti) ja päivystyksestä päästyä oli menty vielä alkon kautta.

Myös eräät syntymäpäivät sisko muistaa elävästi. Ne olivat oikeastaan äidin ystävän syntymäpäivät ns. yläkaupungin asuinosassa. (Hassua muuten, miten sisko kammoaa tuota kyseistä kaupunginosaa edelleen.) Isä oli sinne humalassa halunnut mennä, eikä sisko ollut hennonnut/ ilennyt isää sinne yksin päästää. Kuten arvata saattaa, isä oli humaltunut siellä sammumispisteeseen. Sisko oli ollut melko neuvoton, että miten saada vetelä, yli 100-kiloinen mies kotiin. Jotenkin vain he olivat lähteneet taivaltamaan kotia kohti. Talvella, pimeällä. Pieni tyttö aikuisen isänsä holhoojana. Jossain vaiheessa kotimatkaa isä oli sanonut siskolleni, että "ota rahapussi ja huolehdi se kotiin, minä en jaksa kävellä enää". Kauhea hätä siskolla, että eihän hän voi jättää isää pakkaseen levähtämään. Hän oli maanitellut, että mennäänhän hissukseen. Sisko kertoo, että kun kotitalo kadun päässä näkyi, hän tiesi heidän selviytyvän. Hän voisi pyytää äitiä apuun, jos isä nyt lakoaisi. Eri asia on, tulisiko äiti. Mutta isä voisi vaikka kontata loppumatkan ja jäisi silti henkiin.

Nämä on olleet ihan (liian) kamalia kokemuksia kuulla. Hirvittävä suru siskon puolesta. Viha isää ja äitiä kohtaan. Miksi helvetissä he eivät ole olleet vanhempia, vaan taantuneet itse holhottaviksi? Siksikö, kun heillä itsellään ei ole ollut vanhempien mallia?

Terapeutti on moneen kertaan todennut, että vanhemmat ovat tehneet parhaansa juuri niillä tiedoilla ja taidoilla, joita heillä on juuri siinä tilanteessa ollut käytettävissään. Molemmilla on toki rankat lähtökohdat, sitä ei käy kiistäminen. Mutta jotenkin se ei lohduta, että he ovat tehneet parhaansa. Tekee mieli olla eri mieltä.

Toisaalta, tämän hörhöytymisen myötä olen myös alkanut ajatella, että me jokainen valitsemme omat vanhempamme tähän elämään. Tämä ajatus rauhoittaa paljon enemmän. Uskon siis, että olen valinnut tähän elämään jonkin oppiläksyn, jonka vain nämä vanhemmat voivat minulle opettaa. Kun oma äitiys ei aina mene putkeen, tuo samainen ajatus tuo lohtua myös niihin hetkiin. Lapseni ovat valinneet äidikseen juuri minut. Alkoholismia he eivät tosin minulta tule näkemään.

- Taina

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *