Hei sinne naapurilaatikkoon

posted in: Elämän pohdintaa | 0

Viime kirjoituksessa viittasin Alkoholistien Aikuisten Lasten omaan lehteen. Tuosta lehdestä luin vuonna 2007 kohtalotoverin kirjoituksen laatikko-pojasta. Se iski luihin ja ytimiin! Olipa kerrassaan oivaltavasti kirjoitettu, miltä tuntuu kun ahdistaa. Vaikka kaikki on tavallaan hyvin, on silti merkillisen paha olla. Vaikka en enää asunutkaan kotona ja alkoholistisessa ilmapiirissä, tuntui silti kuin se olisi ollut minun ympärillä. Se taisi olla minun oma laatikko! Aloin oitis nähdä myös lähipiirini ihmiset erilaisissa laatikoissa, tuubeissa ja lasipurnukoissa. Vaikka kaikilla ei olisikaan lasista lapsuutta, on monella omat kiemuransa elettynä. Me kaikki olemme omien vanhempiemme tuotoksia. Sanotaan, että suurin osa ihmisen uskomuksista rakentuu seitsemän ensimmäisen elinvuoden aikana. Monella tuo aika ennen kouluun menoa on ollut onnellista, toisilla siellä on ollut erilaisia haasteita. Vanhemmatkaan kun eivät ole aina täydellisiä ja he tekevät kaikki ratkaisut aina sen hetkisillä tiedoilla, taidoilla, voimavaroilla ja omien lapsuudessa rakentuneiden uskomustensa pohjalta. Useimmiten vanhemmat haluavat lapsilleen hyvää ja tekevät erilaisia sääntöjä suojellakseen heitä. Toisinaan vanhemmat eivät kestä lapsen tunteita, itkua, naurua.

Tässäpä tuo kirjoitus: 

Tarina vapautumisesta

Olipa kerran pieni poika, joka ei ollut kuullutkaan joulusta, koska hänen vanhempansa

olivat sulkeneet hänet pieneen kartonkilaatikkoon. Tai aluksi poika ei ollut laatikossa

vaan vapaana kuin kuka tahansa lapsi. Mutta hänen vanhempansa eivät kestäneet

pojan itkua ja naurua. Vanhemmat pelkäsivät myös, että poika rikkoo itsensä

menemällä jokeen tai auton alle. Niinpä he päättivät laittaa pojan laatikkoon.

Poika eli laatikossa ja mietti miten merkillisen kumman pimeää ja ahdasta elämä voikaan

olla, ja että kuinka pienet kuviot ovat. Poika aavisteli, että ei elämä ei ollut siinä,

mutta eipä hän tiennyt muustakaan. Niin hän oli kaikkeen hiljaisen tyytyväinen.

Vähitellen poika kasvoi kiinni laatikkoon. Hänelle tuli siitä oma rakas umpio. Poika

alkoi olla yhtä vankilan seinien kanssa. Olo oli kuin hänen olisi pitänyt rakentaa

muureja ulos ja sisäänpäin. Ikään kuin vahvistaa laatikon seiniä, sillä maailma oli

pelottava paikka, ja siihen mahtui paljon huutoa. Laatikossa oli turvallista.

Poika kasvoi laatikossa ja hänen olonsa kävi koko ajan tukalammaksi. Vähitellen pojasta

tuli mykkä eikä hän puhunut enää mitään. Hän vain kyyhötti ja yritti olla kuin

häntä ja hänen laatikkoaan ei olisi olemassakaan. Pojan vanhemmat olivat vetäytyneet

puolestaan omiin laatikoihinsa ja elämä oli sillä tavalla hyvin erikoista. Myös siskot

olivat omissa laatikoissaan, eikä poika oppinut muuta tietämäänkään kuin umpioituneesta

ja eristäytyneestä laatikkoelämästä, jossa piti vähän väliä pelätä jotain.

Poika kasvoi isommaksi ja muutti vanhempien luota pois, mutta ei laatikko mihinkään

hävinnyt eikä liioin tukaluus. Hän jatkoi elämistään tukahtuneena ja ajatteli

elämän olevan juuri sellaista, kunnes eräänä päivänä kuuli, että laatikossa eläminen

ei ollutkaan elämää.

Ensin poika suuttui. Miten niin ei ollut, sehän oli ollut hänen todellisuutensa aina,

vaikka ei mikään miellyttävänoloinen todellisuus ollut ollutkaan, mutta se oli kuitenkin

ollut hänen elämäänsä. Poika luki jotain ongelmalistaa ja tunnisti siitä itsensä.

Elämme elämäämme tuntien itsemme uhreiksi ja syytämme laatikkoon joutumisesta

muita, luki esitteessä. Myös ystävinä meitä viehättävät uhrin roolin omaksuneet.

Koko elämänsä ajan poika oli ollut laatikossa, ja vuosi vuodelta hän oli alkanut tuntea

itseään enemmän uhriksi ja alistetuksi, mutta sen sijaan, että hän olisi tehnyt

asialle jotain, oli hän vain jäänyt laatikkoon, vaikka laatikon luona oli käynyt katsojia

ja ulos pyytäjiä! Mutta hän ei ollut lähtenyt.

Hän luki myös huonosta itsetunnosta ja eristäytymisestä sekä tunteiden kieltämisestä.

Sehän oli suoraan hänen elämäänsä. Siellä luki myös, että otimme puolisoksemme

laatikkoon sulkeutujan tai jonkin muun pakonomaisesti toimivan henkilön,

kuten minigrip -pussifriikin täyttääksemme hylkäämistarpeemme. Ja hän vilkaisi puolisoonsa,

joka oli sullonut itsensä pahvisen sulkapalloputkilon tapaisen tötterön sisään.

Totta tosiaan. Hän oli ajatellut, että puoliso oli kaikin puolin tasapainoinen, eihän

vaimolla ollut laatikkoa, mutta suppilo oli, jossa oli tiukka kansi. Voi sentään!

Suuttumisen jälkeen poika tunsi helpotusta. Kuinka joku saattoikin kirjoittaa hänen

elämästään, kuinka joku muukin tiesi millaista on asua laatikossa. Sen täytyi tarkoittaa

vain yhtä asiaa eli sitä, että oli olemassa myös muita laatikossa kasvaneita. Heille

oli jopa olemassa itsehoitoryhmä, jossa saattoi jakaa kokemuksensa vertaisten kanssa

ja saada toivoa elämäänsä.

Eräänä iltana poika päätti mennä laatikoissa kasvaneiden aikuisten lasten ryhmään.

Oli luminen pakkasilta, ja poika ajatteli, että uskaltaisiko mennä paikalle tai oliko

menemisessä mitään järkeä tai oliko hänellä sinne mitään menemistä. Kylmäkin oli.

Hän mietti myös, että oliko hän edes kärsinyt tarpeeksi ja ollut laatikossa tarpeeksi

kauan, vai olivatko hänen ongelmansa liian pieniä. Eihän hän osannut edes puhua.

Niin muuten pitiköhän siellä puhua, mietti poika. Huutelisivatko kaikki omista laatikoistaan

sanottavansa, vai tultaisiinko laatikoista pois vai mentäisiinkö yhteiseen

isoon laatikkoon. Kaikenlaista hän ehti miettiä ennen menemistään.

Kun poika vihdoin pääsi ryhmän kokoontumiseen, hän yllättyi kovin. Osa ihmisistä ei

ollut lainkaan laatikossa. He olivat iloisia, vapaita ja säteileviä ihmisiä, jotka ottivat

hänet myötätuntoisesti vastaan ja kertoivat joskus olleensa laatikossa, mutta kertoivat

myös vapautuneensa.

Osa ryhmäläisistä roikkui laatikkojen laidoista puolittain vapaana ja eivät kai itsekään

olleet varmoja olivatko menossa sisään vai tulossa ulos. Oli myös niitä, jotka olivat

visusti laatikoissaan. Yhden naisen laatikon ympärillä oli jopa teräksistä piikkilankaa

ja rautaiset vahvistukset nurkissa, ja kymmenittäin lukkoja. Hän kertoi, että oli saanut

räjäytetyksi laatikon ympäriltä vahvan sementtimuurin.

Merkillinen toivon tunne valtasi pojan. Poika oli varma, että hän halusi samaa. Hän

oli valmis tekemään mitä tahansa päästääkseen umpiostaan. Poika oli aluksi hämillään

koko ryhmästä, mutta halusi kuulla millä ihmeen konstilla nuo ihmiset olivat

laatikoistaan tulleet ulos. He nimittivät konstiaan 12 askeleen ohjelmaksi. Avaimet

vapautumiseen oli työskentely 12-askeleen parissa.

Poika epäili, mutta ei hänellä ollut muutakaan vaihtoehtoa. Poikaa harmitti ettei ollut

itse keksinyt noita askeleita omin päin, joiden avulla laatikosta astutaan ulos ja

pysytään vieläpä poissa. Mutta totesi sen ihan hyväksi, että joku muu oli keksinyt, ja

kertonut siitä muille. Saipa hän jopa tietää, että yksin se ei olisi onnistunutkaan, sillä

askeleet oli kirjoitettu me-muotoon.

Ryhmän ja tukihenkilön tuella, niin ne ryhmätoverit, siskot ja veljet sanoivat! Toipuminen

on prosessi, mahdollinen prosessi! Poika oli iloinen ja teki päätöksen ryhtyä

työskentelemään vapautumisensa hyväksi. Kuinka ollakaan eräänä iltana, iltana, joka

myöhemmin paljastui hänelle jouluillaksi, kävi niin, että hän huomasi avanneensa

laatikkonsa sinetit, taitelleensa tummat kartongit ympäriltään kasaan ja astuneensa

laatikostaan vapauteen. Se oli ihme, se oli todellinen ihme eikä poika voinut tajuta

mitä merkillistä on tapahtunut. Siinä hän katsoi itseään ja laatikkoaan, josta oli astunut

ulos. Hän oli avannut lahjan, hän oli saanut itsensä itselleen takaisin. Hän oli

saanut vapauden lahjan ja tuosta lahjasta hän halusi kiittää ja olla sille kuuliainen.

Hän katsoi muita ryhmäläisiä ja oli merkillisen kiitollinen. Hän jatkoi ryhmässä käymistä

ja työskentelyään itsensä hoitamisen parissa, sillä oli kuulemma todennäköistä,

että laatikossa kasvaneet olivat taipuvaisia palaamaan laatikkoonsa takaisin, vaikka

tiesivät millaista siellä oli. Uusi maailma kaikkine sävyine ja avarine maailmoineen oli

pelottava paikka. Laatikko oli pieni ja turvallinen, ja siellä saattoi rauhassa kyyhöttää.

Mutta sitä hän ei enää halunnut.

Hän kävi monia vuosia ryhmässä ja taitaa käydä siellä edelleenkin. Ryhmään tuli uusia

laatikoita, joiden sisässä oli aikuisia ihmisiä, ja jotka halusivat laatikoistaan vapauteen.

Hän oli mielellään jakamassa kokemuksensa askeleista ja vapautumisesta.

Jokainen laatikosta vapautuminen oli hänelle uuden kiitoksen ja ihmeen aihe.

Kaikki eivät halunneet tulla laatikoistaan ulos. Poika opetteli hyväksymään myös sen,

mutta toteutti itse kaikissa toimissaan noita merkillisiä askelia, joiden avulla hän oli

voinut astua vapauteen, ja vain siksi, että hänen elämänsä olisi ollut toivona ja todistuksena

niille, jotka vielä olivat laatikoissaan, ja jotka kenties halusivat astua sieltä

ulos.

Näin poika oppi joulun todellisen tarkoituksen, joka liittyi oman itsen ja oman sisäisen

lapsen syntymään, mikä ei tapahdukaan vain kerran vuodessa, vaan joka päivä.

Joka ikisenä uutena päivänä voi tehdä mieleensä Joulun ja antaa sisäisen lapsensa

syntyä uuteen päivään luottavaisena. Sen pituinen se.

Tiedäthän, että sinäkin voit tulla laatikosta pois? On meidän jokaisen synnyinoikeus elää vapaana ja saada aivan kaikki asiat, mitä me vain uskallamme toivoa ja pyytää. Aloitetaanko siitä, että taitellaan ne pahvit pois meidän ympäriltä ja aletaan ihmetellä tätä elämää?

   - Taina 

Leave a Reply