Epäonnistuminen on hanurista

posted in: Elämän pohdintaa | 0

Ja nimenomaan sellainen epäonnistuminen, joka ei ole edes oma epäonnistuminen? Selvennän vähän. 

Pojallani on tukihenkilö, koska oppimishaasteet ja isä reissutyössä. Meidän paikkakunnalla etenkään miespuolisen tukihenkilön saaminen ei tapahdu sormia napsauttamalla. Sitä ei ensinnäkään saa kevein perustein, miespuolisista tukihenkilöistä on pulaa ja sitä joutuu odottamaan kauan. Meillä on ollut onni saada nuorehko liikkuvainen mieshenkilö pojalle, mutta nyt olen ison mietinnän edessä että miten jatko menee. Poika ei nimittäin itse tykkää koko asiasta yhtään. Kolme päivää ennen tapaamista hän menee solmuun ja oirehtii sitä olemalla turkasen pahalla päällä. Nyt viimeksi tapaamispäivän aamuna hän itki sängyssä ahdistusta. Ilmiselvästi tämä ei nyt palvele tarkoitustaan, sillä tukihenkilöstä pitäisi olla iloa, tukea ja ylipäätään positiivisia seurauksia. Ulkopuolisesta varmaan tuntuu, että no miksi emme irtisano tukihenkilösopimusta? Jos siitä kerran tulee vain negatiivista, niin miksi vääntää väkisellä? Siksi, koska koen epäonnistuneeni. Tajusin tämän ihan vasta, kun pohdin ja analysoin, että miksi en saa otettua puhelinta käteen. Minä niin kovin olisin halunnut, että tulihenkilö olisi ollut "se juttu", jonka avulla poika olisi saanut positiivisia kokemuksia liikkumisesta, oppimisesta, ylipäätään miehen kanssa touhuamista. Koen tämän nyt henkilökohtaisena epäonnistumisena ja että minun pitää luovuttaa. Minun pitää päästää irti siitä mielikuvasta, jonka olin mielessäni luonut. 

Vähän sama juttu oli kuopuksen korvisten kanssa. Olin silloin tällöin kysellyt tytöltä, että milloin hän haluaa korvareiät. Kun hän kerran spontaanisti sanoi haluavansa ne, olin innoissani. Otimme reiät lävistäjällä (mielestäni paras tapa ottaa korvikset) ja olimme ylpeitä "ison tytön korvakoruista". Kun sitten reiät tulehtuivat ja korut piti ottaa pois, koin järkyttävää pettymystä. Näytti siltä, etten pääse siitä yli millään! Silloin jo vähän pohdin, että oliko korvikset alunperinkin enemmän minun haave. Vasta nyt tämän tukihenkilö-keissin myötä olen tätäkin korvakoru-tapausta enemmän ymmärtänyt. Minulla näyttää olevan taipumusta asettaa lapsilleni tavoitteita, joiden mahdollisesti kariutuessa koen itse epäonnistuneeni. Miten kummallista, miten kamalaa ja miten surullista. Elänkö minä siis lasteni kautta? 

Pojallani on siis oppimishaasteita. Jos minulta kysytään, niin hänellä on lukihäiriö. Sitä ei vain testata vielä vuosikausiin (mikä on ihan typerää). No, onneksi hän saa koulussa jo tarvitsemansa tuen, vaikkei diagnoosia olekaan. Kun hoksasin, ettei poika opi samaan tahtiin muiden kanssa, otin tiedostamattani siitä paineet itselleni. Jälkeenpäin tajuan ajatelleeni, että kun ei kerran koulussa opi, se on minun tehtäväni opettaa. Mitäpä luulet, miten siinä käy? Voimathan ne loppuu jossain vaiheessa. Onneksi ymmärsin sanoa tämän ääneen, etten minä jaksa enkä näköjään onnistu tässä tehtävässä. Sain kuulla, ettei se olekaan minun tehtäväni opettaa poika lukemaan, vaan se on koulun tehtävä. Läksyissä ei saa tokaluokkalaisella mennä puolta tuntia pidempään (ja me tahkottiin pahimmillaan kolme tuntia!). Tuostakin onnistuin ottamaan taas pettymyksen epäonnistumisesta. 

Jos tähän nyt tulisi hyvä haltijatar ja antaisi toiveen, tietäisin mitä pyytäisin. Hitusen (paljon) armoa itselleni. Ymmärrystä, ettei lasteni tarvitse elää minun haaveitani todeksi. Sen tajuamista, että minun itseni tulee asettaa omat tavoitteeni ja antaa lasteni asettaa omansa. Voimia tukea heitä omalla polullaan, mutta vain tukea, ei elää heidän puolestaan. Taitoa rakastaa itseäni kaikkine vikoineni, puutteineni ja kummallisuuksineni. Rohkeutta tehdä tarvittavat päätökset asioissa, jotka eivät enää palvele tai tuo hyvää.

   - Taina 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *