Mitäpä jos kipu onkin lahja?

posted in: Elämän pohdintaa | 0

Törmäsin niin hyvään artikkeliin, että on pakko jakaa se teidän kanssa. Artikkelin otsikko on ”Kipu on lahja”, mutta siinä puhutaan paljon muustakin kuin kivusta. Moni kohta kyllä kolahti itseen. Monesta kohtaa löysin myös yhtymäkohtia läheisiini.

Yksinkertaistettuna peruskuvio kulkee kuitenkin jotakuinkin niin, että saamme negatiivisen ajatuksen. Jätämme sen huomiotta. Se nousee uudelleen, se muuntuu huoleksi, ahdistukseksi, stressiksi, emotionaalisesti pahaksi oloksi. Jätämme sen jälleen huomiotta, tukahdutamme sitä tai kiinnitymme siihen negatiivisesti eli vastustamme sitä ja lopulta se kasvaa niin suureksi ettei sillä enää ole mielessämme tilaa, sen ainut vaihtoehto on manifestoitua meille fyysisyydessä, kehossamme.

Kyllä Nanna Valli osasi sanoa asian selkeästi ja muutamalla lauseella.

Kun sinulle tulee sairaus, telot itsesi tai koet kipua, pysähdy ja mieti miksi. Mitkä olivat aiemmat ajatuksesi? Teitkö jotakin sellaista, joka ei ole linjassa sydämesi kanssa? Jos kipu on kroonista, on mentävä kauemmas menneeseen, syvemmälle oman sisäisen tunnesäiliön sopukoihin.

Olen kyllä huomannut tämän itse. Kipua on ollut elämässä kovasti paljon, kroonistakin. Muun muassa irtisanoutumalla loppui suurin osa sen hetkisestä (pitkään jatkuneesta) kivusta. Aika selkeä merkki, että päätös oli oikea.

Nanna puhuu myös toisen ihmisen auttamisesta/ parantamisesta. Oi joi, kun kolahti!

Miten voin auttaa läheistäni, joka ei ota apua vastaan? Totuus on, että et mitenkään. Ehkä yksi kuluneimmista ja samaan aikaan viisaimmista henkisistä fraaseista lienee: ”Toista ei voi parantaa, voi vain rakastaa.” Ja tällä rakastamisella viittaisin itse ennen kaikkea hyväksyntään ja sallimiseen. Jos toinen ei ole vastaanottavainen avullemme, meidän tulee antaa hänelle tila siihen. Hänellä tulee olla vapaus edetä omissa prosesseissaan niin kuin toivoo ja avun tyrkyttäminen väkisin vain rikkoo yhteyttänne entisestään.

Juuri tämän asian kanssa olen kipuillut toistakymmentä vuotta. Melkein 10 vuotta yritin parantaa alkoholisti-isääni. Huutamalla, raivoamalla, neuvomalla, käymällä hoidossa hänen kanssaan. Murehtimalla ja pelkäämällä. Vasta oma yksilöterapia opetti näkemään, etten voi toista ihmistä muuttaa. Mikä parasta, minun ei tarvitse. Voin päästää irti, minun on pakkokin päästää irti. Ja nyt luen, että tämä kaikki liittyy ja nivoutuu myös kipuun? Huikeaa.

Se miksi kipu, sairaus ja ahdistus on niin vahvassa roolissa maailmassamme juontaa tavastamme kommunikoida kärsimyskielen kautta. Pitkään elimme tukahduttaen kaikkia tunteitamme ja kun vihdoin saimme itsemme auki 70-luvun taitteessa, tottakai lähdimme ensimmäisenä puhumaan ulos kipuamme, koska sitä oli niin paljon ja se oli ollut lukittuna niin kovin pitkään. Mutta me olemme jääneet kärsimykseen jumiin. Haemme myös rakkautta ja hoivaa kivun kautta, niin sanotusta rakkauden talon takaovesta, koska emme uskalla mennä etuovesta. Lisäksi kärsimyskieli ja uhriutuminen ovat keinoja, joilla pakenemme vastuun ottamista omasta elämästämme.

Aika moni lienee kuullut joskus lausuttavan ”Kärsi, kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat”, ”Ei kipuja, ei tuloksia”, ”Mikä ei tapa, se vahvistaa”. Niinpä niin. Ainakin vanha kansa noita viljelee (yhtä aikaa niiden ”Raha ei kasva puussa” ja ”Itku pitkästä ilosta” lausahduksien kera). Joskus jonkun kärsimys-tarinaa kuunnellessa tulee mieleen, että kertojan mielestä on jotenkin jaloa ja hienoa olla kärsinyt niin paljon. Ja ne terveyskeskuksen aulassa istujat sitten, siellähän on suorastaan kilpailu käynnissä, että kuka on kaikkein kipein!

Kaikkeen tähän voi liittyä myös lapsuudesta saatu uskomus siitä, että vain kokiessamme kipua, suoritettuamme jonkin meille määrätyn tehtävän tai ollessamme jollain tapaa onnettomia, olemme oikeutettuja rakkauteen. Olemme eläneet perheessä, jossa emme ole saaneet vanhemmiltamme huomiota juurikaan muulloin kuin satuttaessamme polvemme kaatuessamme, ollessamme riittävän nälkäisiä ja väsyneitä että itkettää, tehdessämme jotakin pahaa tai päinvastoin saavutettuamme maalin, jonka nimenomaan vanhempamme tai koulu ovat meille asettaneet. Yhdistämme tällöin kivun ja kärsimyksen rakkauteen kieroutuneella tavalla. Itse olen ollut elämässäni aiemmin kovan luokan ylisuorittaja ja uhriutuja.

Tämä ajatus sitten koski äidin sydämeen. Piti ihan miettiä, että muistanko itse pitää lapsiani sylissä ihan muuten vaan. Vai onko arki (muka) niin kiireistä, että lohdutusta = rakkautta tulee annettua vain sen polven mentyä verille? Tsemppaamisen paikka! Esikoinen lähtee kouluun muutaman viikon päästä, tämä Nannan artikkeli sattui kyllä silmään juuri oikeaan aikaan. Tai no, sattumaanhan ei ole. Tämä artikkeli tuotiin silmien eteen juuri oikeaan aikaan…

Jos elämässäsi on paljon kipua, vastoinkäymisiä ja sairautta, sinun on hiljalleen annettava ympärillesi rakentamasi muurin sortua ja se onnistuu yksinkertaisesti näkemällä että olet lapsuudessasi eri tapahtumien johdosta tiili tiileltä koonnut tällaisen seinämän itsesi ja rakkauden väliin. Sinun pitää oppia näkemään hyvä, rakkaus, ilo, runsaus ainaisen kivun ja kauhuskenaarioiden sijaan. Sinun pitää kristallinkirkkaasti nähdä miten kipu elämässäsi todella satuttaa sinua, etäännyttää sinua muista ja tekee sinusta kipeän, katkeran, yksinäisen ja onnettoman. Sinun pitää nähdä, että kyllä, nämä muurit ja tunnelukot olivat tarpeen lapsuudessasi, mutta nyt aikuisena et enää tarvitse niitä ja on sinun vastuullasi avata ne ja ottaa oma voimasi takaisin, kukaan ei voi tehdä sitä sinun puolestasi.

Nyt sisäinen lapseni itkee. Pidän häntä sylissä, tuuditan ja silitän tukasta. Ei ole mitään hätää. Kaikki on hyvin.

Tähän ei ole nyt mitään lisättävää. Artikkeli on pitkä, mutta kehotan jokaista lukemaan sen. Artikkeli löytyy täältä.

Rakkaudellisin terveisin

Taina

Kursivoidut kohdat Nanna Vallin blogiartikkelista ”Kipu on lahja”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *