Pyörteessä

posted in: Elämän pohdintaa | 0

Helatorstaina olimme viettämässä pyhäpäivää siskoni luona maalla. Isäni, lapseni, äitini, siskoni ja minä. Isällä oli kuumetta tuolloin, lisäksi hän vähän valitteli pissaamisvaivoja. Haimme kyllä pissapurkit, mutta näytteen ottaminen vain jotenkin jäi. Viikonloppuna soittelimme isän kanssa ja hän sanoi olon olevan ihan hyvä. Sunnuntaina puhuimme siskon kanssa, että kyllä alkuviikosta pitää viedä isä lääkäriin, jos kuume ei ole alkanut hellittää. Maanantaina sitten isä ei vastannut puhelimeen, kun olin ajelemassa hänen luokseen. Minulla ei sattunut myöskään avaimet mukaan, mutta sattuma universumi oli järjestänyt hänen ulko-ovensa auki (mikä säkä!). Isä kellotteli olohuoneen sohvalla ja oli lämpimän tuntoinen. Hän myöskin vastaili vähän oudosti, ei oikein suoraan kysymyksiini, vaan puuta heinää. Kun kysyin, että lähteekö hän minun kyydillä vai ambulanssilla lääkäriin, hän rupesi laulamaan! Siitä viimeistään tajusin, että nyt ei asiat ole kunnossa. Yritin auttaa häntä sohvalta ylös, mutta jalat eivät vain kantaneet. Myös alamahaa hän irvistellen osoitti. Soitin ambulanssin.

Kun ensivasteen pojat tulivat, he laittoivat heti kuumemittarin korvaan. Mittaaja ihan naurahti, kun näki lukeman: 40,3! Ilmankos pappa oli vähän lämpimän tuntoinen. Syke seilasi 60-160 välillä ja flimmeri oli päällä. Verensokeri reilu 16. Ambulanssia odotellessa olin ennättänyt pitää jääkaapilla inventaarion, isä ei ollut syönyt sieltä muutamaan päivään mitään.

Pojat pakkasi isän kyytiin ja laittoivat heti autossa hänet tippaan. Ajelimme peräkkäin päivystykseen, jossa isälle alettiin tehdä heti kokeita. Pää kuvattiin (ja todettiin normaaliksi. Tai no, ei ainakaan vuotoja näkynyt, siitä normaalista nyt tiedä… heh). Illan päälle isä siirrettiin teho-osastolle. Seuraavana päivänä olo oli sen verran kohentunut, että tuli siirto sisätautien osastolle, jossa vierähti reilu viikko. Diagnoosina oli sepsis ja pissatulehdus. Suonensisäinen antibiootti meni parisen viikkoa, eli kotiutumisen jälkeen sen kävi tehostettu kotihoito laittamassa kolmesti päivässä kanyylin kautta. Osastolla ultrattiin myös sydän, koska kyseinen bakteeri voi vaurioittaa sydänläppää. Näin ei ollut nyt onneksi käynyt. Myös selkäydinnäyte oli otettu heti kättelyssä, koska hän oli niin sekava.

Ihmismieli on jännä kapistus. Kun on tilanne päällä, sitä toimii melkein kuin automaattiohjauksella. Ei me siskon kanssa romahdettu tai edes yritetty, kun isä oli sairaalassa. Järkeilen, että sille ei ollut tilaa. Silloin toimitaan ja imetään infoa, kun on sen aika. Vasta kun tilanne alkoi näyttää liki normaalilta, tuli se itku ja notkahdus. Minulle se näyttäytyi siten, että olisin tarvinnut puolison tukea kovastipaljon juuri siinä saumassa. Toki tätä kuormaa on ollut kasaamassa myös esikoisen pitkittynyt anemia (plus oppimisvaikeudet) ja oma terveystilanne. Kaiken lisäksi kuopus kaatui yhtenä iltana pahasti pyörällä, kun olin isän luona sairaalassa. Anoppi oli onneksi meillä lapsenvahtina, niin sai annettua ensiapuna syliä ja Septidiniä. Mietin kyllä, että miksi minua nyt näin testataan. Olen kuullut nyt kyllästymiseen asti hokemaa ”Ei kenellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa”. Kuppi alkaa olla jo aika täynnä, enkä tiedä miten paljon enää jaksan yksin tätä kuormaa vetää.

Osastolla olo oli isälle siinä mielessä hyvä juttu, että tuli pakollinen nenänvalkaisukausi. Muutama ”luottokaveri” soitteli kyllä sairaalaan, että milloinka taas istutaan iltaa (tai aamua). Se mikä kuitenkin ihmetyttää, on isän nopea alaspäin meno. Muisti huononi osastolla entisestään, minkä myös hoitajat ja lääkäri huomasivat. Isälle oli tehty MMSE eli ”mini-mentaali”. Siitä hän oli päässyt kirkkaasti läpi, mikä nyt ei minun mielestä kerro mistään. Itsekin olen tässä muuan viikko sitten kyseisen testin tehnyt ja muistihoitajan mukaan vain vaikeat tapaukset jäävät siinä kohti kiinni. Olen kuullut, että sepsis ei ole mikään pikkujuttu ja se voi myös osaltaan tehdä muistille tepposet.

Isällä on ollut tiedossa kakkostyypin diabetes, mutta sekin räjähti kynsiin osastolla. Tosin siihenkin voi vaikuttaa sepsis. Tilanne on kuitenkin se, että isälle aloitettiin insuliini pistoshoitona. Lisäksi menee diabateslääke suun kautta. Lääkkeen otto on haastavaa, koska isä ei ota lääkkeitä. Tai hän saattaa ottaa lääkkeet dosetista, mutta suuhun asti ne eivät mene. Sisko on isän luona siivotessa löytänyt pillereitä milloin mistäkin.

Tässä on nyt sitten pohdittu sitä, että voiko isä pistää insuliinin itse. Tänään meillä oli palvelutarpeen arviointi -palaveri isän luona. Sosiaali-ihminen (anteeksi, en muista oikeaa titteliään) kyseli ja kirjasi huomioitaan isästä. Siskon kanssa annoimme isän vastata kysymyksiin, jotta kaikki näemme missä mennään. Kun tämä ihminen mm. kysyi, että minnekä se insuliini pistetään, isä ei tiennyt. Kotvan mietittyään hän hoksasi, että mahaanhan se pistetään. Tehostetun kotihoidon väelle hän oli ottanut käsivarren esille, kun oli ollut insuliinin aika. Näiden huomioiden valossa ei oikein voi olettaa isän osaavan pistää insuliinia itse. Hän ei ole pistänyt kertaakaan insuliinia itse, mutta silti tänä aamuna hän minulle ääneen atvaili, että onkohan se tullut jo tälle aamulle pistettyä.

Huomisesta alkaen isän luona alkaa käydä kotihoito pistämässä insuliinin ja katsomassa että hän ottaa aamulääkkeet. Iltalääkkeet on sitten minun, siskon ja Herran huomaan.

Olemme siskon kanssa myös vakavasti miettineet, josko haemme isälle asuntoa ns. palvelutalosta. Sieltä saisi ostaa tuon lääkkeen annon ja insuliinin pistämisen samasta talosta. Kunnon kenties heiketessä sieltä voi ostaa sitten palveluita lisää.

Tämä isän kunnon nopea heikkeneminen on lyönyt meidät ällikällä. Ei sitä edes vielä kunnolla tajua, eli edelleen olemme pyörteessä. Jos tässä matkan varrella tulee suvantovaihe, ehkä siinä kohtaa taas mielikin pääsee mukaan. Nyt tuntuu, että vain mennään virran vietävänä ja yritetään pysyä pinnalla. Onneksi meillä on siskon kanssa toisemme, ei tätä helvetissä yksinään jaksaisi.

– Taina

Leave a Reply